YKSINOLO VOI OLLA VOIMAVAROISTA SUURIMPIA

Yksinäisyys on tappavaa silloin, kun se ei ole omavalintaista. Näin luki jossain artikkelissa. Ei ihan noin suorassa lauseessa, mutta lyhyesti referoituna. Mutta on joukko ihmisiä, joille yksinäisyys ei ole vaihtoehto vaan elinehto. Keskustelu jonkun toisen kanssa ei ole aina välttämätöntä. Omassa rauhassa ja hiljaisuudessa oleminen voi olla se paras olemisen muoto. 

Mutta yksinolo on usein ristiriitainen suhteessa nykymediaan, joka olettaa että kaikilla on tarve olla yhteyksissä kaikkien kanssa kaiken aikaa. Kännykällä tavoitat aina jonkun, sillä onhan kaikilla AINA  kännykkä mukana ja entäs sähköposti? Se on pakko lukea edes kerran päivässä. Mutta ei sekään riitä, pitää olla naamakirjassa ja twitterissä ja nämä kaikki kännykässä, ettei tarvitse odottaa kotiin pääsyä, vaan voit missä vain, milloin vain olla yhteydessä koko universumin kanssa. Ja tämä kuulemma kehittää kommunikointikykyjäsi ja sosiaalisia taitojasi. Näin opit hallitsemaan ajankäyttöäsi ja hoitamaan suhteitasi. Tämä myös kehittää small talk -taitojasi ja luo uusia kontakteja sinulle. Niin ja jotta ei unohtuisi niin tämä kaikki tuo ihmiset lähemmäksi toisiaan.

Tämä herättää minussa jo kafkamaista kauhua. Eikö ihmisellä ole enää mitään paikkaa maailmassa, jossa hän olisi tämän kaiken ulottumattomissa edes hetken? En halua olla kaikkien tavoittamana koko ajan, enkä koe tarpeelliseksi tietää, mitä kukin tekee omalla ajallaan. Miksi minunkaan pitäisi päivittää tekemisiäni reaaliajassa, ellei joku satu soittamaan kyseisellä hetkellä?

 Viihdyin jo lapsena itsekseni kirjojen parissa. Yläasteen kouluterveydenhoitaja oli huolissaan sulkeutuneisuudestani ja ujoudestani, mutta ihan suotta. Hän väitti etten pärjää elämässäni, jos en ryhdistäydy ja karista ujouttani. Olen pärjännyt kyllä ja osaan olla ihmisten seurassa riittävästi. Yksinoloa rakastava ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen. Perheeni on minulle kaikki kaikessa ja olen aina ollut koti-ihminen.

 Yhteiskunnassa korostuvat sosiaalisten, kommunikointitaitoisten ja ilmaisukykyisten ihmisten ihannointi.

Televisio on täynnä ohjelmia, joissa  kommunikointitaitoiset ja ulospäin suuntautuneet ihmiset juopuvat joukkohurmion valtaamina paljastamaan itsestään asioita, joita itseään ja muita kunnioittava ihminen ei koskaan paljastaisi. Sitten nämä kaikkensa antaneet valittavat kun heidät tunnistetaan sellaisissakin tilanteissa ja paikoissa, joissa eivät haluaisi tulla nähdyksi ja kuulluksi. He kuvittelevat vielä siinäkin vaiheessa hallitsevansa julkisuutta niin, että sitä voi käyttää vain silloin kun heille itselleen sopii.

Yksinäisyydellä on suotta kärsimyksen leima, mutta en tietenkään halua tällä mitätöidä niitä tuntemuksia, joita kokevat tahtomattaan yksinäisyyteen hylätyt ihmiset. Se on aivan eri asia. Haluan korostaa nyt vapaaehtoista yksinäisyyttä, jota halajan kuin peura lähteen ääreen.

Yksinäisyydessä aika ei ole vihollinen, koska ei ole kiirettä eikä pakkoa. Se on äärimmäisen vapauttavaa. Ja yksinolo on ainut asia, josta voin sanoa varmasti: tämän minä osaan! Mutta tätä osaamisen lajia ei arvosteta, koska ihmisen pitää olla sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, jotta pärjää elämässä. Uskallan olla eri mieltä. Myös yksinäisyydessä oppii selviytymiskeinoja, jotka eivät välttämättä perustu muiden ihmisten pelastavaan läsnäoloon.

Yhteyttä muihin ihmisiin arvostetaan enemmän kuin yhteyttä itseensä ja omiin tunteisiinsa. Miten voin oppia olemaan muiden ihmisten kanssa, jos en osaa olla itseni kanssa? Monet ihmiset välttävät yksinäisyyttä, koska pelkäävät itsensä kohtaamista. Mutta enemmän paheksutaan sitä, jos pelkää muiden ihmisten kohtaamista. Pakkososiaalisuuden tuomat paineet voivat olla joskus sietämättömät. Yksin saat olla se mikä olet. Yksinäisyyttä kannattaa kokeilla edes kerran, mutta varoituksen sana: siihen voi jäädä ihanasti koukkuun!