Oikeus omaan elämään vanhanakin

En ole kirjoittanut montaa blogia. Johtunee siitä, että tämä on minulle vielä totuttelua. Face-book ja twitter eivät ole minun juttuja. Erakkoluonteella varustetut ymmärtävät miksi. Kirjoittaminen on kuitenkin julkista työtä, mutta julkisena voi pitää sen kirjoittamisen.

Kolmas kirjani julkaistiin syyskuussa. Ei taivasta maan päällä on kertomus yli 70-vuotiaasta naisesta ja hänen elämästään. Oli mielenkiintoista sukeltaa ikäihmisen sielunmaailmaan, sillä vanhuus on meillä jokaisella edessä, ellei kuole nuorena. Helpottavaa on huomata, että aikuisenakaan ei ole täydellinen, eikä tarvitse olla. 

Ikäihmisiä sanotaan usein vanhuksiksi. Sanasta vanhus tulee mieleen vässykkä. Monet tuntemani ikäihmiset eivät ole vässyköitä, vaan täynnä elämää olevia ja kokevia ihmisiä. Vanhuksen tilalla voi käyttää sanaa vanha, sillä siinä ei ole kielteisestä latausta. Vanhassa vara parempi, niin kuin sanotaan ja viinikin paranee vanhetessaan. Halusin muistuttaa vanhojen itsemääräämisoikeudesta. Vanhuus ei ole sairaus vaan aivan luonnollinen aikuisuuden jatke. 

Kirjassani käyn läpi myös isoäitini äidin elämää 1900-luvun alkupuoliskolla. Hän meni nuorena naisena Yhdysvaltoihin ja avioitui siellä, vaikka oli jo naimisissa. Hänen elämäntarinansa kautta olen pohtinut naisen asemaa silloisessa sekä nykyisessä yhteiskunnassa.Isomummoni kuoli pari vuotta ennen syntymääni, joten en koskaan tavannut häntä. Oma isoäitini kertoi minulle äitinsä vaiheista. Tein muistiinpanoja ja ne ovat olleet Annan tarinan pohjana kirjassa. Kirja on kuitenkin fiktiivinen teos. Olen käyttänyt taiteilijan vapautta kuvata asioita.

Teoksessa kulkee rinta rinnan kaksi tarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa. Perheissä ja suvuissa on aina ollut omat omituisuutensa, tapansa ja salaisuutensa. Omiensa ja läheistensä yksityisyyden kunnioittaminen on yksi vaikeimmista asioista. Me kohtelemme usein vieraita ihmisiä huomaavaisemmin kuin läheisiämme. Unohdamme usein, että läheisillämme on oikeus omaan itseensä ja elämäänsä. 

Selviytyminen on sana, jota usein käytetään vaikeista elämäntilanteista. 1900-luvun alussa elänyt nainen ja 2000-luvulla elävä nainen kohtaavat selviytymisen eri tavalla. Voiko niitä verrata toisiinsa, vai ovatko ne aivan eri sarjassa? Lukija tietää.

YKSINOLO VOI OLLA VOIMAVAROISTA SUURIMPIA

Yksinäisyys on tappavaa silloin, kun se ei ole omavalintaista. Näin luki jossain artikkelissa. Ei ihan noin suorassa lauseessa, mutta lyhyesti referoituna. Mutta on joukko ihmisiä, joille yksinäisyys ei ole vaihtoehto vaan elinehto. Keskustelu jonkun toisen kanssa ei ole aina välttämätöntä. Omassa rauhassa ja hiljaisuudessa oleminen voi olla se paras olemisen muoto. 

Mutta yksinolo on usein ristiriitainen suhteessa nykymediaan, joka olettaa että kaikilla on tarve olla yhteyksissä kaikkien kanssa kaiken aikaa. Kännykällä tavoitat aina jonkun, sillä onhan kaikilla AINA  kännykkä mukana ja entäs sähköposti? Se on pakko lukea edes kerran päivässä. Mutta ei sekään riitä, pitää olla naamakirjassa ja twitterissä ja nämä kaikki kännykässä, ettei tarvitse odottaa kotiin pääsyä, vaan voit missä vain, milloin vain olla yhteydessä koko universumin kanssa. Ja tämä kuulemma kehittää kommunikointikykyjäsi ja sosiaalisia taitojasi. Näin opit hallitsemaan ajankäyttöäsi ja hoitamaan suhteitasi. Tämä myös kehittää small talk -taitojasi ja luo uusia kontakteja sinulle. Niin ja jotta ei unohtuisi niin tämä kaikki tuo ihmiset lähemmäksi toisiaan.

Tämä herättää minussa jo kafkamaista kauhua. Eikö ihmisellä ole enää mitään paikkaa maailmassa, jossa hän olisi tämän kaiken ulottumattomissa edes hetken? En halua olla kaikkien tavoittamana koko ajan, enkä koe tarpeelliseksi tietää, mitä kukin tekee omalla ajallaan. Miksi minunkaan pitäisi päivittää tekemisiäni reaaliajassa, ellei joku satu soittamaan kyseisellä hetkellä?

 Viihdyin jo lapsena itsekseni kirjojen parissa. Yläasteen kouluterveydenhoitaja oli huolissaan sulkeutuneisuudestani ja ujoudestani, mutta ihan suotta. Hän väitti etten pärjää elämässäni, jos en ryhdistäydy ja karista ujouttani. Olen pärjännyt kyllä ja osaan olla ihmisten seurassa riittävästi. Yksinoloa rakastava ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen. Perheeni on minulle kaikki kaikessa ja olen aina ollut koti-ihminen.

 Yhteiskunnassa korostuvat sosiaalisten, kommunikointitaitoisten ja ilmaisukykyisten ihmisten ihannointi.

Televisio on täynnä ohjelmia, joissa  kommunikointitaitoiset ja ulospäin suuntautuneet ihmiset juopuvat joukkohurmion valtaamina paljastamaan itsestään asioita, joita itseään ja muita kunnioittava ihminen ei koskaan paljastaisi. Sitten nämä kaikkensa antaneet valittavat kun heidät tunnistetaan sellaisissakin tilanteissa ja paikoissa, joissa eivät haluaisi tulla nähdyksi ja kuulluksi. He kuvittelevat vielä siinäkin vaiheessa hallitsevansa julkisuutta niin, että sitä voi käyttää vain silloin kun heille itselleen sopii.

Yksinäisyydellä on suotta kärsimyksen leima, mutta en tietenkään halua tällä mitätöidä niitä tuntemuksia, joita kokevat tahtomattaan yksinäisyyteen hylätyt ihmiset. Se on aivan eri asia. Haluan korostaa nyt vapaaehtoista yksinäisyyttä, jota halajan kuin peura lähteen ääreen.

Yksinäisyydessä aika ei ole vihollinen, koska ei ole kiirettä eikä pakkoa. Se on äärimmäisen vapauttavaa. Ja yksinolo on ainut asia, josta voin sanoa varmasti: tämän minä osaan! Mutta tätä osaamisen lajia ei arvosteta, koska ihmisen pitää olla sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, jotta pärjää elämässä. Uskallan olla eri mieltä. Myös yksinäisyydessä oppii selviytymiskeinoja, jotka eivät välttämättä perustu muiden ihmisten pelastavaan läsnäoloon.

Yhteyttä muihin ihmisiin arvostetaan enemmän kuin yhteyttä itseensä ja omiin tunteisiinsa. Miten voin oppia olemaan muiden ihmisten kanssa, jos en osaa olla itseni kanssa? Monet ihmiset välttävät yksinäisyyttä, koska pelkäävät itsensä kohtaamista. Mutta enemmän paheksutaan sitä, jos pelkää muiden ihmisten kohtaamista. Pakkososiaalisuuden tuomat paineet voivat olla joskus sietämättömät. Yksin saat olla se mikä olet. Yksinäisyyttä kannattaa kokeilla edes kerran, mutta varoituksen sana: siihen voi jäädä ihanasti koukkuun!

KIITOS

Tahdon kiittää niistä kaikista yhteydenotoista, joita olen saanut tämän puolen vuoden aikana. Olen saanut kuulla vastaavia kokemuksia, joista kirjoitin. Parasta on ollut saada tietää, että kirjasta on ollut apua näiden asioiden käsittelemisessä. Monet kertoivat, että ovat miettineet omaa suhtautumistaan tyttäriinsä, siskoihinsa ja äitiinsä. Myös synnyttämättömien naisten kokema kohtalo sukujuhlissa ja työpaikalla on herättänyt keskustelua. On kysytty minulta sitäkin, että miksi näin ahdistavan kirjan kirjoitin. Vastasin että juuri siksi!

Usein kuulee naisten moittivan miehiä siitä, että nämä eivät arvosta meitä naisia. Sellaisia miehiä valitettavasti löytyy, mutta mutta myös sellaisia jotka arvostavat ja kunnioittavat. Minusta on anteeksiantamattomampaa jos me naiset emme tue ja kannusta toisiamme. Miksi sitten vaadimme sitä ensin miehiltä?

Toisen kunnioittaminen ei ole vaikeaa, koska sehän on asenne, jonka itse valitset. Se alkaa siitä, miten suhtaudumme äitiimme, mahdollisiin siskoihimme tai tyttäriimme. Joskus ei saa vastakaikua omiin pyrkimyksiin, mutta kun toimii oikein omalta puoleltaan, niin silloin on helpompi elää itsensä kanssa. Vain siihen voi vaikuttaa. Ketään emme voi pakottaa tuntemaan niinkuin me tunnemme, mutta voimme yrittää katsoa asiaa hänen kannaltaan.

On ollut surullista kuulla äideistä, jotka eivät ole kuolinvuoteellaankaan heltyneet ja äideistä ja tyttäristä jotka eivät ole puhuneet toisilleen sanaakaan yli kymmeneen vuoteen. Syyt ovat varmasti moninaiset ja ulkopuolisena sisäisistä negatiivisista synergioista tietämättömänä on turha mennä ketään neuvomaan, mitä pitäisi tehdä.

Mutta olen kuullut myös siitä, miten välit ovat korjaantuneet. Se vaatii enemmän tahtoa ja uskallusta kuin vihanpito. Vaikka olisi itse kokenut vääryyttä omalta äidiltään, niin kierre kannattaa katkaista oman tyttären kohdalla. Näin monet lukijat kertoivat tehneensä. Sain myös pyynnön päivittää blogia useammin ja sen lupaan tehdä. En ole facebookissa ja tämä blogin pitäminenkin arvelutti. Kiitos tyttärelleni, joka on opastanut minua blogin saloihin ja ottanut minusta esillä olevat kuvat. Olen päivittänyt myös yhteystietoni sillä avioiduin syyskuussa ja otin puolisoni nimen. Jatkossa kirjoitan siis Vaakanaisena.

Mukavaa talven odotusta kaikille:)

Kanerva Vaakanainen

KIRJA ÄIDEISTÄ JA TYTTÄRISTÄ.

Tämän kirjan syntyminen sai alkunsa jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Kuulemani elämänkokemukset olivat täysi vastakohta niille määritelmille, joita äideistä annetaan äitienpäivänä. Jäin miettimään miksi monille naisille äitienpäivä on se kaikkein vaikein päivä vuodessa. Halusin ravistella äitimyyttiä ja etsiä syitä kuoliaaksi kunnioittamiseen. Siksi tämä kirja syntyi.

On myös niitä naisia, joilla on hyvä äitisuhde. Luettuaan tämän kirjan he ovat entistä kiitollisempia äideistään. Olen pohtinut myös, miksi naisen pitää olla synnyttänyt, jotta olisi nainen naisten joukossa? Miksi nainen edelleenkin määritellään miehen tai äitiyden kautta.