Kolmas kirjani julkaistiin syyskuussa. Ei taivasta maan päällä on kertomus yli 70-vuotiaasta naisesta ja hänen elämästään. Oli mielenkiintoista sukeltaa ikäihmisen sielunmaailmaan, sillä vanhuus on meillä jokaisella edessä, ellei kuole nuorena. Helpottavaa on huomata, että aikuisenakaan ei ole täydellinen, eikä tarvitse olla.
Ikäihmisiä sanotaan usein vanhuksiksi. Sanasta vanhus tulee mieleen vässykkä. Monet tuntemani ikäihmiset eivät ole vässyköitä, vaan täynnä elämää olevia ja kokevia ihmisiä. Vanhuksen tilalla voi käyttää sanaa vanha, sillä siinä ei ole kielteisestä latausta. Vanhassa vara parempi, niin kuin sanotaan ja viinikin paranee vanhetessaan. Halusin muistuttaa vanhojen itsemääräämisoikeudesta. Vanhuus ei ole sairaus vaan aivan luonnollinen aikuisuuden jatke.
Kirjassani käyn läpi myös isoäitini äidin elämää
1900-luvun alkupuoliskolla. Hän meni nuorena naisena Yhdysvaltoihin ja avioitui
siellä, vaikka oli jo naimisissa. Hänen elämäntarinansa kautta olen pohtinut naisen
asemaa silloisessa sekä nykyisessä yhteiskunnassa.Isomummoni kuoli pari vuotta ennen
syntymääni, joten en koskaan tavannut häntä. Oma isoäitini kertoi minulle
äitinsä vaiheista. Tein muistiinpanoja ja ne ovat olleet Annan tarinan pohjana
kirjassa. Kirja on kuitenkin fiktiivinen teos. Olen käyttänyt
taiteilijan vapautta kuvata asioita.
Teoksessa kulkee rinta rinnan kaksi tarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa. Perheissä ja suvuissa on aina ollut omat omituisuutensa, tapansa ja salaisuutensa. Omiensa ja läheistensä yksityisyyden kunnioittaminen on yksi vaikeimmista asioista. Me kohtelemme usein vieraita ihmisiä huomaavaisemmin kuin läheisiämme. Unohdamme usein, että läheisillämme on oikeus omaan itseensä ja elämäänsä.
Selviytyminen on sana, jota usein käytetään vaikeista elämäntilanteista. 1900-luvun alussa elänyt nainen ja 2000-luvulla elävä nainen kohtaavat selviytymisen eri tavalla. Voiko niitä verrata toisiinsa, vai ovatko ne aivan eri sarjassa? Lukija tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti